6/05/2013

SKOLIOOSI

Mulla todettiin skolioosi, kun olin ala-asteella. Skolioosi tarkoittaa siis selkärangan vinoutumaa, joka pystytään diagnosoimaan röntgenkuvilla.
Itselläni skolioosi on mitä luultavammin synnynnäinen ja on kehittynyt minulle pikku hiljaa lapsena. Tekemisiäni se ei koskaan haitannut millään tavalla ja ehkä siksi se myös huomattiin niin myöhään. Monella ihmisellä löytyy jonkin asteista käyryyttä selkärangasta ja toisilla se ei vaadi mitään hoitoa. Itselläni käyryys oli kuitenkin niin suuri, että sitä alettiin hoitaa päivittäin käytettävällä korsetilla. Korsetin tehtävä oli painaa selkärankaa suorempaan asentoon ja näin pyrittiin saamaan käyryys pienemmäksi, kun olin kasvavassa iässä.

Korsettia tuli pitää 23 tuntia päivässä, eli tunnin lepo joka päivä. Eli lähestulkoon korsettia piti pitää koko ajan. Korsetti oli valmistettu muovista, eli se päällä en taipunut keskivartalosta mihinkään suuntaan. Alkuun korsetin pitäminen oli hyvin kivuliasta ja se aiheutti kipeitä hiertymiä ja painautumia. Kasvavassa iässä tietysti korsettikin piti uusia aina välillä ja joka kerta uuden korsetin kanssa oli samat vaivat edessä.

Sain korsetin viidennellä luokalla, eli ala-asteella. Silloin korsetin pitäminen oli hyvin helppoa tutun luokan kesken ja kaikki ottivat asian hyvin. Liikuin erittäin paljon, jolloin korsettia ei tietenkään voinut pitää päällä vaan silloin pääsin siitä hetkeksi eroon.
Ylä-asteelle siirryttäessä muistan, ettei korsetin pitäminen ollutkaan enää niin helppoa. Korsetti tottakai näkyi vaatteiden alta ja tykkäsin tietysti pukeutua niin kuin muutkin. Välillä aina kuulin jotain kommenttia korsetista ja vaikkei minua niin sanotusti kiusattukkaan, niin tiesin silti kaikkien huomaavan minussa jotain erilaista ja se teki olostani epämukavan.

Ylä-asteella harrastuksenani oli salibandy, jota pelasin kilpatasolla. Yhdeksännellä luokalla sain kuulla, että selkäni käyryys on niin suuri, että selkä on leikattava. Pituuskasvuni oli loppunut, jolloin leikkaus oli mahdollista tehdä. Muistan itse olleeni vain todella helpottunut ja onnellinen, että pääsisin vihdoin siitä riesasta eroon. Muistan äitini huolen suuresta leikkauksesta, johon kuului tietysti monet riskit.

Leikkaus suoritettiin Helsingissä ennen kevättä. Leikkauksessa minulta suoristettiin yläselän rankaa asettamalla sinne ruuveja ja lopuksi se osa selkärangasta jäykistettiin luumassalla. Yläselkäni ei siis enää taivu, mutta se ei ole onneksi häirinnyt paljoa.
Leikkauksen jälkeen toivuin viikon sairaalassa ja ensimmäiset yöt leikkauksen jälkeen eivät olleet niin mukavia. En pystynyt itse kääntymään mihinkään asentoon, vaan jos halusin kääntyä esimerkiksi kyljelleni, oli minun kutsuttava yöllä hoitajat kääntämään minut. Kipuja ei oikeastaan niinkään ollut, sillä kipulääkitys oli minulla niin vahva, että en tuntenut mitään. Muistan ensimmäisen yön ja kuinka ahdistavalta se tuntui.

Muutamien päivien jälkeen minut nostettiin ensimmäisiä kertoja istumaan ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa kipua. Joka ikinen nosto vihlaisi selässä niin paljon, että muistan aina pelänneeni nostoja. Alkuun en pystynyt olemaan kuin hetken istuma-asennossa, kunnes oli mentävä takaisin makuulle. Sitten lääkkeiden vaikutus alkoi näkyä, eikä mikään ruoka tai juoma pysynyt enää sisässä. Onneksi hoitajat olivat mitä ihanimpia ja saivat olon kurjimmallakin hetkellä tuntumaan edes hiukan paremmalta.

Myöhemmin oli ensimmäisen kävelyreissun aika. Minut nostettiin pystyyn ja tuen kanssa pääsin kävelemään (huom. matelemaan) käytävällä. Liikkuminen ei ehkä silloin ollut ripeimmästä päästä.. Heh. Pikku hiljaa toipumisen kuitenkin edetessä alkoi olokin olla jo parempi. Viikon jälkeen minut kuljetettiin paareilla kotiin, jossa olin sairaslomalla vielä ainakin kolme viikkoa. Olo oli vielä silloinkin erittäin hutera ja suihkussa käyminenkin vaati erityistä tsemppaamista.

Tämän jälkeen palasin kouluun ja normaaliin elämään. Kaikki liikunta oli kielletty kokonaan puoleksi vuodeksi ja kaikki kontaktilajit sekä rankemmat harjoittelut kokonaan vuodeksi. Eli harrastus salibandyn parissa jäi silloin kokonaan. En muista hirveästi tästä vuodesta mitään, paitsi sen, että täysin liikkumatta en pystynyt olemaan. Sen verran kun tuo menojalka on aina vipattanut. Mutta tottakai turvallisissa rajoissa. Tänä päivänä oikeastaan yksi ainut asia on minulta kielletty ja se on benji-hyppy, joka ei oikeastaan ihan hirveästi harmita. Ainakin on joku tekosyy sille, etten oikeasti uskaltaisi hypätä. ;)
Leikkaus ja tuo vuoden liikkumattomuus on onneksi jo kaukaista historiaa. Tuon vuoden jälkeen en enää palannut kilpatasolle pelaamaan salibandya, mutta aloin harrastaa liikuntaa aika paljon itsenäisesti treenaten. Silloin kuvioihin tuli kuntosali ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit sekä pyöräily.

Myöhemmin toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin opiskelemaan liikuntaa. Minulla oli siinä suhteessa hyvä tuuri, että vain yläselkäni leikattiin ja jäykistettiin, jolloin muu osa selästä toimii aivan normaalisti. Yläselän jäykkyys tulee vastaan ainoastaan joissain liikkeissä, kuten esimerkiksi takaperin kuperkeikassa. Muuten se ei ole häirinnyt itseäni missään tilanteessa. Ainoastaan joskus saattaa olla jotain kipuja, jos jokin lihas esimerkiksi on yläselästä kipeytynyt jostain syystä. Sekä selässä on tietysti lihasepätasapainoa käyryyden takia.
En koskaan edes ajatellut, että tulisin jättämään liikuntaa kokonaan. Se on kuitenkin niin iso osa minua, etten voisi edes kuvitella, etten harrastaisi monipuolisesti liikuntaa. Vaikka kävin läpi ison leikkauksen, ei se silti estänyt minua hakeutumasta tämän ammatin pariin. Harva edes tietää, että selkäni on leikattu, sillä se ei oikeastaan näy mitenkään muuten, kuin arpena yläselässä.

Omalla tavallaan vuodet korsetin kanssa olivat nuorelle tytölle rankkoja, mutta onneksi urheiluharrastus toi vastapainoa, jolloin pystyin liikkumaan ihan normaalisti. En ole vielä tavannut ketään toista, jolla olisi samankaltaista taustaa tai joka olisi käynyt läpi saman leikkauksen. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, sillä se on ollut iso osa omaa elämääni nuorena. Ja koska olen ollut aina erittäin urheilullinen, ei se koskaan estänyt omia urheiluharrastuksiani. Ei edes leikkauksen jälkeinen aika. Ehkä jollain on saman kaltaisia kokemuksia tai tulee ehkä olemaan. Toivottavasti tästä tekstistä saisi silloin jotain irti. Mutta pointtina on, että vaikka välillä tulisi eteen esteitä, niin jos jotain oikeasti haluaa, niin ei muuta kuin sitä kohti! :)

-Marianna



4 kommenttia:

  1. Kyllä sinä skolioosi leikkauksen jälkeen voit elää lähes normaalia elämää.
    Minä olen 63v, aikuinen nainen ja minut on leikattu -68 vuonna ja lähes koko rankani on jäykistetty skolioosin vuoksi.
    Pahasti olin vinoutunut ja leikkauskin on kuulemma ollut Ortonin yksi suurimmista leikkauksista. Makuutakin oli puoli vuotta, joten kävelyn opetteleminen on ollut aikamoinen suoritus. Katselin täältä netistä miten leikkaukset nykyään tehdään ja tämä sinun blogi sivusi avautui ja rupesin kiinnostuneena lukemaan tätä.
    Huomasin, että tätä kirjoittaa kaunis nuori nainen jolle oli pakko tämä tällainen kommentti kirjoittaa.
    Hyvää jatkoa ja vointia. Nauti elämästäsi niinkauan kun sitä riittää, siis elämää.

    terveisin Arja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi! Leikkauksesi on ollut huomattavasti suurempi, kuin minulla, mutta onneksi kuitenkin onnistunut! Oikeassa olet, että normaalia elämää pystyy elämään ja onneksi on näin. Kyllä omaa terveyttään osaa arvostaa ja ehkä pienimmistäkin asioista olla valittamatta, kun osaa laittaa asioita oikeanlaiseen perspektiiviin. Onneksi meiltä nykypäivänä löytyy hoitokeinoja ja on mahdollista suorittaa tälläinenkin leikkaus onnistuneesti.
      Kiitos ja hyvää jatkoa myös sinulle. :)

      Poista
  2. Hei,

    lueskelin tässä sivun jos toisenkin skolioosista aikani kuluksi. Itselläni leikattu vuosina -95 ja -99, 82 asteen skolioosi ja koko rintaranka jäykistetty, nyt tyttärelläni (10v) todettu skolioosi jota hoidetaan yökorsetilla (n. 10h yössä) . Nyt hoidettu reilu 1vuosi ja hyvältä näyttää vielä ainakin :) toiveet tottakai itsellä suuret, jottei samaa joutuisi kokemaan, kuin me muut leikkauksen läpikäyneet, mutta onneksi nämäkin asiat muuttuvat ajan myötä :) kuten tuo, ettei ole enää sitä 23/7 korsettia pelkästään :)
    Hienoa lukea, että tuo asia on vaikuttanut sinuun positiivisesti ja osaat nähdä asian valoisat puolet, kuten kuuluukin. Itse olen nyt vasta (31v) innostunut kunnolla urheilusta ja punttisalilla käynnistä ja pienessä pienessä aivolohkareessa takoo ajatus opiskella siitä ehkäpä ammattia, mutta tämä tekstisi jopa hieman nosti mielenkiintoani omaa innostustani kohtaan.
    Kiitos mukavasta ja realistisesta teksistäsi ja loistokasta vuotta 2014!

    VastaaPoista
  3. Hei,

    olen 14-vuotias tyttö ja skolioosini on leikattu tasan 2 viikkoa sitten. Käytin yökorsettia reilun vuoden mutta loppujen lopuksi kasvuni oli niin voimakasta, että entisestään mutkistunut selkäranka oli pakko leikata. Minulta on jäykistetty titaanitankojen ja ruuvien avulla selkärangan keskiosa. Kokemukseni sairaalassa olivat pitkälti samankaltaisia kuin sinullakin, joskin jotkin metodit ovat muuttuneet vuosien varrella. Olen nyt kotona toipumassa ja voin päivä päivältä paremmin. Harrastan balettia ja toivon, että pääsisin tanssimaan taas mahdollisimman pian. Blogisi lukeminen oli mielenkiintoista, sillä muiden kokemukset asiasta ovat minulle tärkeitä toipumisen piristäjiä. :))
    Kiitos, että kirjoitit kokemuksistasi!

    VastaaPoista